keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Illan tullen.

Kahdeksanvuotias hyppää reppuselkään ja ratsastaa omaan sänkyyn. Kaivautuu peiton alle ja pyytää äitiä kaivautumaan viereen. Nukahtaa äitin kainaloon.
Pieni spiderman pyytää viereen nukkumaan. Eskarilaista mietityttää tänä iltana pelottaako aikuisia miehiäkin joskus. Äitin tiedoilla uskallan sanoa, että aikuisia miehikin joskus voi pelottaa. spiderman kaivautuu kainaloon ja nukahtaa.
Seuraavaksi parvisängyn vuoro. "Äiti, mikä on pahin rikollinen? Kakka, sitä ei voi poliisikaan pidättää! Kymmenenvuotias nauraa kihertää, laittaa kumiraudat suuhun ja nukahtaa...kainaloon.

Nuo on minun omia. Minun omiaaarteita. Miten arvokkaita pieniä ihmisiä minusta on tullu. Miten arvokkaita pieniä ihmisiä opettelemassa elämää.
Osaanko opettaa, tukea, ohjata, kasvattaa?
Kliseistä ja kulunutta, mutta kuinka nopeasti lapset kasvaa!
Ja mitä teen minä? Olen töissä. Melkeen joka ilta. Maanantai, tiistai, torstai ja perjantai. Joskus keskiviikko ja sunnuntai. Joka ilta.
Niin, itse opiskelin, hain töitä, sain töitä ja vieläpä pidän työstä.
Mutta onko työ ja siitä saatu palkka sen arvosta, että joka ilta äiti on töissä?
Kyllä, nostaahan se elintasoa, aivan varmasti. Työtön yksinhuoltajaäiti on alinta pohjakastia. Onko näin?
"Sossupummi, laiska verorahoilla elävä lusmu?"
Mutta antaako työ enemmän kuin ottaa?
Vaikka kuinka työtä rakastaa, onko rakkaus kotona on suurempaa?

Yksinhuoltaja+kolme lasta+iltatyö= mahdotonta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti